sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Se on sitten syksy!



Tai niin mulle ainakin sanotaan. Mä jotenkin muistelin, että syksyllä olisi kylmempi, mutta ehkä mä vaan sekotan sen talveen. Meillä on edelleen partsinovi ja ikkunat auki lähes päivin öin. Muistatte varmaan, etten saa moikkailla kavereita partsilta. Mä olen keksinyt keinon, miten siitä ei tule sanomista. Päästän lyhyen haukun tai tarvittaessa pienen murinan, ja lompsin sitten itse saman tien sisälle ennen kuin mua ehditään komentaa. Mä olen aika ylpeä tästä keksinnöstä. Kaisa ja Ville pudistelee sille vaan päätään.

Se on varmaan syksyn merkki, että illan viimeinen lenkki tehdään pimeässä; niin ei kesällä ollut. Pimeä saa mut vähän varuilleen, ei ole helppoo vahtia ympäristöä, kun ei näe niin hyvin. Onneksi mulla on vakuuttava ja möreä ääni, jos haluan, joten mun nössöhuoltajienkaan ei tarvitse pelätä ulkona, kun mä olen mukana. Citypupujenkin varjot saattaa olla pimeällä yllättävän hurjia.

No joo, kesä oli mukavaa aikaa kovista lämmöistä huolimatta. Luonterin-mökkireissulla oli kyllä ihan kaikkein aikojen kuumimmat kelit. Onneksi järvi viilensi oloa mukavasti. Sitä mä en ymmärrä, että noi sekopääihmiset saunoi välillä kaksikin kertaa päivässä niissä helteissä... Ihmisten touhuista puuttuu välillä logiikka täysin. Mä en sauno – edes talvella. Sen jälkeen pitäisi aina mennä suihkuun, eikä se ole mun lempipuuhaa.

Ville karkasi elokuussa Lappiin omin päin – en taaskaan päässyt mukaan. Tällä kertaa syynä oli mukamas mun juoksut. Mitähän se ensi vuonna keksii.... No, niistä juoksuistakin selvittiin. Oli taas koirapuistoton kausi, mutta se meni yllättävän nopeasti. Kaisa on alkanut puhua, että mulle pitäisi ensi keväänä löytää ehkä poikakaveri. Mä en ole ihan varma, mitä ajattelen asiasta. Monet pojat on niin mälsiä, vaan yksi asia mielessä. Enkä tosiaan tiedä, mitä mieltä Ville olisi asiasta. Saas nähdä, miten käy.

Mulla lähestyy kahden vuoden rajapyykki (saa onnitella!). Jotenkin koen jo olevani lähes aikuinen, ja vedän jo aika hyvällä itseluottamuksella menemään noin yleisesti. Kaisa ja Villekin sanoo välillä, että mä olen aikuistunut. Miksikään tylsäksi harmaahapseksi mä en kyllä ole ajatellut alkaa. Glimten i ögat – se on mun motto. Mut ihan kaikki ei oo kuitenkaan mennyt nappiin. Mulla oli aika levoton ripuli tossa kesällä, ja täräytin aikamoiset määrät löysähköä kakkaa tohon eteisen matolle. No, Ville sanoi ettei se haittaa, jos on pakki sekaisin. Silloin saa heittää pieruja varrella mihin vaan. Se sano, että sillä on itselläkin vatsan kanssa silloin tällöin ongelmia. Paskookohan sekin matoille?

Mä olen viime aikoina tavannut tosi paljon sellaisia lyhyitä ihmisiä, mutta ihan niiden tasollekaan mä en laskeudu, vaikka nuorekas pitää olla. On niissä lyhyissä tyypeissäkin muuten paljon eroja. Osa esimerkiksi vähän pelkää mua, ja osa tulee ottamaan multa luunkin suusta. Mä annan sen luun kiltisti lainaan, olen huomannut, että saan sen aika nopeasti takaisin. Saa ne mun leluillakin leikkiä, vaikka mä en kyllä koske niitten leluihin; ne on kuitenkin tunkenut niitä suuhunsa ja vaikka mihin.

Meillä on kotona ollut jokin ihme sisustusmyllerrys. Onneksi mun majaan ei ole koskettu. Itse sen lattian silloin aikoinaan remppasin, ja olen siihen edelleen tyytyväinen. Kaisa käy välillä oikomassa mun vällyjä, mutta laitan ne nopeasti taas mieleiseeni järjestykseen. Se on kuitenkin MUN huone.

Valioliiga alkoi taas, aika jees. Olen kattonut paljon otteluita. Arsenal on aloittanut tutun pirteesti. Tottenham on taas aika yössä. Ihmettelen Tottenhamin coachin Redknappin naaman turvotusta. Se taitaa käydä tansseissa aika reippaasti, vaikka mä en kyllä löydä mitään juhlimisen aihetta, jos on Spursin puikoissa. Mun kauden suosikki on Carlos Vela, näen sinä jotain Messimäistä. Fabregas on tutun ylivoimainen.

Talvea odotellessa, jos nyt on jo kerran syksy.